Paris, Texas

    

     Saksalainen Wim Wenders on tehnyt monia hienoja elokuvia:   niin Berliinin taivaan alla kuin dokumentit Pina ja Buena Vista Social Club ovat hänen ohjaamiaan. Ensinmainitun hän on myös kirjoittanut.

Ry Cooder taas on yksi jos ei kaupallisesti menestyneimpiä niin ainakin arvostetuimpia ja monipuolisimpia yhdysvaltalaismuusikoita, joka on soitellut kitaraa muun muuassa kyseisen  Buena Vista Social Clubin kanssa. Sekä Wendersin että Cooderin taiteellinen huippuhetki on Paris, Texas. Robert Mullerin kuvaus tuo välillä mieleen vanhat länkkärit tallentaen silti hahmojen herkät ja melankoliset tunteet. Visuaalisesti kaikki on erittäin hienon näköistä, eikä niin sanottua kasariestestiikkaa löydy lainkaan. Kaikki näyttelijät ovat osaavia ja hoitavat homman tyylikkäästi kotiin. 

  

  Alussa nuhjuinen mies harhailee autiomaassa ilman vettä. Jo tässä vaiheessa katsoja ymmärtää  elokuvan musiikkin luonteen. Ry Cooder näppäilee slide kitaraansa soittamatta mitään tiettyä kappaletta samalla kun mies kävelee löytämänsä junaradan vartta. Pian hänen veljensä Walt löytää hänet. Mies paljastuu Travisiksi (Harry Dean Stanton), jota hänen veljensä (Dean Stockwell) ei ole nähnyt neljään vuoteen. He lähtevät ajamaan Waltin kotiin Los Angelesiin. Matkan aikana Travis yrittää monta kertaa karata, epäonnistuen. Hän ei myöskään suostu puhumaan lainkaan, joten Walt alkaa tuskastua. Näiden vaiheiden jälkeen miehet saapuvat Waltille, jossa heitä odottavat tämän vaimo sekä Travisin pieni poika Hunter. Aluksi tämä suhtautuu kylmäkiskoisesti biologiseen isäänsä, mutta vähitellen he lähenevät. Sitten, eräänä päivänä, Travis lähtee autollaan etsimään vaimoaan Janea. Hän ottaa Hunterin mukaansa, ja siitä alkaa isän ja pojan road trip.

Paris, Texas on hidastempoinen ja rauhallinen olematta silti lainkaan tylsä. Elokuvan ääniraidalla kuuluu dialogin lisäksi vain satunnaista auton moottorin hurinaa pikkukaupungissa ja Cooderin maalailevaa kitaransoittoa. Wenders on ymmärtänyt, ettei jatkuva taustahäly ole hyväksi, joten pelkkää hiljaisuutta voi kuulla elokuvan merkittävimmissä kohtauksissa loppuosiossa. Kaiken kaikkiaan Paris, Texas on sen verran upea, että sitä voi kutsua yhdeksi hienoimmista elokuvista koskaan.

Yksi muslimin elämän peruspilareista on rukoilu. Useat rukoilevat viisi kertaa päivässä, toiset taas eivät koskaan. Rukoushetkien aikana pää painetaan Mekkaan päin. Monet muslimit käyvät moskeijassa, jossa imaami johtaa rukoushetkeä. Moskeijoissa voi tietysti käydä muulloinkin.
  Yksi rukoushetkistä tapahtuu auringonlaskun paikkeilla ja on nimeltään maghrib. Koska sitä on kiellettyä viettää täsmälleen auringon painuessa mailleen, hetkeä vietetään hieman etuajassa. Kuvan mies on saattanut jäädä maghribin jälkeen pohdiskelemaan. Moskeija on tyhjillään, muut kun ovat jo lähteneet koteihinsa illalliselle. Mies on kenties yksinasuva ja yksinäinen, joten hän haluaa keskittyä johonkin muuhun kuin masentavaan arkeensa. Tuokio Jumalan kanssa rauhoittaa häntä ja tekee muutenkin hyvää.
  Ilta-auringon lämmittäessä mukavasti selkää, kuullessaan pelkän hiljaisuuden, mieleen tulee positiivisia ajatuksia. Elämän suunnan muuttaminen on täysin mahdollista. Voin lopettaa päämäärättömän harhailun silloin kun haluan. Voin perustaa perheen, hankkia vakituisen työn. Tarvitsee vain ottaa itseään niskasta kiinni.
  Tietenkin on mahdollista, että mitään ei tapahdu, ja mies katuu passiivisuuttaan vasta kuolinvuoteellaan älytessään, että eihän tästä tullutkaan mitään. Sitten hän päästä vielä muutaman viimeisen kirosanan harmissaan ja potkaisee tyhjää. Papereihin kirjoitetaan kuolinsyyksi auto-onnettomuudessa tulleet vaivat, vaikka mies onkin ollut henkisesti kuollut lähes koko elämänsä, minkä hän itsekin älyää liian myöhään.
  Mutta joka tapauksessa, huolimatta sankarimme surullisesta kohtalosta, hänellä oli kaikki mahdollisuudet muutokseen. Ja sen ymmärtämiseen hän tarvitsi hiljaisuutta, ensin moskeijassa, sitten sairaalassa.

Tunti metsässä

Olin mökkeilemässä
ja sauna oli lämpiämässä
Aikaa kun oli tunnin verran
päätin taivaltaa mökkitontin ympäri kerran
Tontti oli kooltaan kuusi hehtaaria
siihen kuului jopa pieniä saaria
sekä niittyä ja kauniita aukeita
ja siihen liittyi paljon hetkiä haikeita


Siispä Kontiot pistin jalkaan
ja hyvät erävaatteet ylimalkaan
Kävelin rauhallista tahtia
ja ihailin luonnon mahtia
Istahdin joen rantaan
ja työnsin jalat santaan
Hyräilin Jackson Brownen laulua
jossa hän musiikillaan maalasi taulua
ja vielä kun löylyissä istuin illalla
muistin kun lauloin lintujen rinnalla

Buster Keaton ei ollut kovinkaan hiljainen

Hiljaisuus tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. 

  Jollekulle Kaisaniemen puisto on hiljainen paikka, vaikka liikenne sinne hieman kuuluukin ja usein siellä on myös kanssaihmisiä pelaamassa jalkapalloa. Toiselle Lapin erämaassa vaeltaminen on lepoa korville, siellä kun kuuluvat vain luonnon omat äänet. Kolmas nauttii siitä, kun saa olla omassa mökissään kaappikellon tasaisesti tikittäessä. Kirkossa voi käydä hiljentymässä, rauhoittumassa, mietiskelemässä ja rukoilemassa.

 

  Vaikka äänenvoimakkuuden taso olisi hyvinkin alhainen, tilanne ei välttämättä tunnu hiljaiseslta. Miettikäämme Buster Keatonin mykkäfilmejä (kun musiikinkin on vaimentanut)  tai vaikkapa oopperailtaa.

 Olet istunut paikallesi ja luet parhaillaan käsiohjelmaa. Valot himmenevät, puheensorina loppuu. Kapellimestari astuu lavalle aplodien saattelemana. Suosionosoituksen loppuvat, viulistit nostavat instrumenttinsa kaulansa tyvelle. Alkusoitto alkaa vasta sekuntien päästä. Kukaan ei puhu, edes kuiskaa tai yski. Silti sali ei ole hiljainen. Yleisö haluaa tietää, haaskaavatko he seuraavat neljä tuntia elämästään (esitettävä ooppera on Wagneria), muusikot eivät tiedä, miten hyvin ilta tulee menemään. Tekevätkö he virheitä? Alkaako Jaakko Kortekangasta yskittämään kesken avainkohdan?

 Noita sekunteja ei ainakaan minusta voi hiljaisiksi kutsua. Voisi siis sanoa, että levollinen tunnelma tasapainottaa pieniä ääniä, kun taas painostavuus ja levottomuus luovat melun tunnetta.

  

  Hiljaisuus ei ole pelkästään hyvä tai huono asia: on ihanaa nauttia siitä, kun ei ole kiire minnekkään, saa vain olla itsensä kanssa. Toisaalta, kun on yksin, myös negatiivisia asioita tulee mietittyä. Minäkin usein päädyn surkuttelemaan sitä, etten useinkaan tartu tilaisuuteen tai tee rohkeammin omia päätöksiä. Silti on tervettä välillä selvittää itselleen, missä tilanteessa ja elämänvaiheessa oikeasti on. Sanoisin jopa, että jos ei omia ajatuksiaan kestä, niin pitäisi huolestua.

 Hiljaisuudessa on oikeastaan toinenkin hyvä puoli. Oheiseen piirrokseen voisi liittyä seuraavanlainen tarina: perheenäiti yrittää kutoa, kun lapset möykkäävät. Siitä ei tietenkään tule mitään, silmukoiden laskeminen kun ei onnistu ilman hiljaisuutta. 
 Äiti käskee lastensa vaieta, koska muuten hän ei voi keskittyä. Samankaltainen tilanne on varmasti meille kaikille tuttu. Hiljaisuus on miellyttävintä taustamusiikkia. 
 Haluatte mahdollisesti tietää, mikä minua niin kiinnostaa sanassa hiljaisuus. Pidän sen moniselitteisyydestä ja sen merkitykset ovat enimmäkseen positiivisia. Yritän seuraavien kuukausien aikana avata sanaa, niin, että blogin seuraaja olisi tulevaisuudessa edes vähän viisaampi siltä osin. Toivon, että tuotan teille oivaltavia elämyksiä tai herätän edes pienoisia ajatuksia.