Milesiakin itkettää.



Jos olisin hieman itkeväisempi ihminen, poskeani pitkin voisi nyt vieriä pieni kyynel. Tämä nimittäin on viimeinen postaukseni.

  Suurin osa tähän blogiin liityvistä muistoista on ollut hyviä. Paineita en ole suuremmaksi määrin joutunut ottamaan, vaikka tekstin onkin aina välillä saanut vasta viime tinkaan valmiiksi. Syynä tekemisen helppouteen oli se, että kaikkea vähänkin hiljaisuuteen liittyvää on alkanut miettiä mahdollisena postauksen aiheena.

  Vaikkei minulla olekaan mitään "olen nyt parempi ihminen ja kirjoittaja"-fiilista, muutosta lienee silti tapahtunut (ainakin viimeksimainitussa). Minun on nimittäin vaikea katsoa itseäni peilistä, kun olen katsonut ensimmäisiä postauksiani. Niissä kun on niin paljon irrallisia lauseita, tökeröjä ilmauksia ynnä muuta tekstin laatua alentavia tekijöitä. Kun niitä vertailee viimeisimpiin postauksiini, ero on valtaisa. Uusissakin on toki puutteita. 

  Sana hiljaisuus ei käsissäni saanut täysin uusia merkityksiä, mutta kyllä se hieman laajeni. Monissa postauksissa yhteys sanan ja tekstin välillä ei ollut itsestäänselvä, mikä tietenkin on tässä tapauksessa hyvä asia. Sanan pohdintaa olisi voinut olla enemmänkin, mutta nykyiselläkin määrällä käsitykseni hiljaisuudesta muuttui.

  En ole missään nimessä pettynyt päättötyöhöni, vaikkei se useitakaan mieltä ylentäviä hetkiä tarjonnut. Sen tekeminen oli opettavaista ja hauskaa.

  Toverit, muistakaa hiljentyä!

          

Muumit masentuneina

Muumipappa ja meri hieman erilainen muumikirja. Se on verraten ankea ja synkeä. Se on varsin hidastempoinen ja sisältää paljon hahmojen oleilua omissa oloissaan ja mietteissään. Aurinko ei paista jatkuvasti, kaikilla on pää painuksissa, ainakin silloin tällöin.
 
  Muumipappa tuntee itsensä tarpeettomaksi. Muut eivät arvosta häntä ja hänen itsetuntonsa on pohjamudissa. Siksi muumiperhe muuttaa ulkosaaristoon vanhaan majakkaan. Siellä he yrittävät sopeutua uudenlaiseen elämään, mutta Pikku Myy on ainoa, jolta se sujuu edes joten kuten. 
  Kaikki kaipaavat turvallisuuden tunnetta. Muumipeikko yrittää löytää sitä kauneudesta. Hän tapaa meressä asuvia hevosia, jotka ensin vaikuttavat kilteiltä ja ihanilta, mutta myöhemmin paljastuvat ilkeiksi ja välinpitämättömiksi. Muumipeikko on murtunut, mutta saa lohtua yllättävältä taholta: Muumeja saarelle seurannut Mörkö paljastuu tunteikkaaksi ja hyväntahtoiseksi vaikkakin erittäin yksinäiseksi olioksi, ja Muumipeikko ystävystyy hänen kanssaan. Hän alkaa arvostaa myös vaikeammin huomattavaa kauneutta:


 "Valo oli pelästyttänyt hereille kaikki varjot ja ne räpyttelivät unenpöpperössä ympärillä, kun hän kohotti lyhtyä. Monia varjoja, monia eriskummallisia muotoja ja hahmoja, jotka lennähtivät ylös ja tanssivat hänen edessään pitkin seiniä. Se oli niin kaunista, ettei sitä voinut pelätä." 



Tove Jansson on tehnyt kirjaansa kuvituksen omin käsin

 

Kirjassa tärkeää on Muumipapan muuttuminen. Alussa hän yrittää olla hyvä perheenisä, mutta ei onnistu erityisen hyvin. Muuttaessaan saarelle hän yrittää saada itselleen tärkeän olon yrittämällä saada majakkaan valon, kalastamalla perheelle ravintoa ja tekemällä tutkimuksia merestä. Kaikessa hän kohtaa vastoinkäymisiä.
 
  "Isä lysähti jälleen. Tämä verkkojuttu heti majakkavalokurjuuden jälkeen, se oli jo epäoikeudenmukaista. Täällä sitä rehki ja rehki ja kaikki vain ikään kuin liukui käsistä. Muuttui toisenlaiskeksi..."


 Hänelle tuottaa ahdistusta myös meren ennustamattomuus ja epävakaus. Hän haluaa löytää merestä säännöllisyyttä ja järkeä, jotta elämä saarella muistuttaisi edes vähän enemmän heidän entistä, ennustettavaa ja turvallista elämäänsä. Meressä ei kuitenkaan ole helposti löydettävää logiikkaa, joten Muumipappa lopettaa yrittämisen. Silloin hän ymmärtää, että meri on elävä mutta siinä juuri on sen hienous. 

 

  "Muumipappa tuli tyrskyjen luo ja pysähtyi rantatöyräälle. Siellä vaelsi hänen merensä aalto allolta ohitse sähisevänä ja ylimielisenä, rauhallisena ja rajuna. Isä pyyhkäisi pois kaikki mietteensä, hän vain eli kokonaan, hännänhuipusta korviin saakka."

  Jotkut teistä ovat mahdollisesti lukeneet Muumipappa ja meren. Mietitte ehkä, että miten se oikein liittyy hiljaisuuteen. Tämä saattaa olla yksilöllinen asia, mutta itse koen, että kyseinen kirja on hyvin hiljainen, lukuunottamatta viimeistä pariakymmentä sivua. Hahmojen tuumaillessa toimettomuuttaan ja alemmuuskompleksejaan he sulkevat itsensä pois muusta maailmasta ja sen möykästä. Jos säveltäisin ääniraidan kirjalle, suurin osa siitä olisi vain meren rauhallista kuohuntaa. Välillä muumin keksiessä vaikkapa uuden harrastuksen tämä hiljaisuus rikkoutuu, mutta pian palataan taas tavalliseen menoon, hiljaiseen yksinäisyyteen. 

 

Wilburg, joka kaipasi ääntä

Wilburg ei pitänyt konserteista.
  RSO:n esittäessä Mahleria, ilta oli jokseenkin siedettävä, kun ainakin tunsi ruumiissaan patarummut ja torvet. Mutta joskus, kun isoäiti vei hänet kamarimusiikkikonserttiin, ei kärsimykselle tullut loppua. Kaksi tuntia epämukavalla tuolilla kuulematta mitään. Aikansa kuluksi Wilburg mietti, kenellä muusikoista on kuivin ja happamin ilme.
  Onneksi oli sentään klubeja. Wilburg oli tutustunut parin klubin ovimiehiin, joten hän yleensä pääsi sisään takaovesta. Varsinkin vanhempi disco ja hip-hop oli Wilburgin mieleen, niissä kun oli monimutkaisia rytmejä ja hyvin jytisevä basso. Tosin, isoäiti ei liiemmin pitänyt siitä, että hänen silmäteränsä vietti aikaa Helsingin keskustassa puolenyön jälkeen tanssien itseään kymmenen vuotta vanhempien kanssa. Mutta jos Wilburg luki läksynsä huolella, isoäiti katsoi juhlimista sormiensa läpi silloin tällöin.
  Se olikin yksi pojan harvoista ilonaiheista. Rouva Andren oli tavattoman tylsä, jopa kotiopettajaksi, eikä Wilburgia juurikaan päästetty mukaan lähikortteleiden lasten jalkapallo-otteluihin. Isoäiti sanoi, että hän ei välttämättä huomaisi palloa, joka voisi humahtaa takaraivoon. Tai joku voisi tulla ja taklata. Mutta kyllähän sellaista tapahtui paremmillekkin pelaajille, jopa Valioliigassa. Isoäiti oli kyllä silloin tällöin ihan ylisuojeleva. Muut kun eivät tuntuneet ymmärtävän, miten ikävää se oli, kun ei kuullut mitään. Koko ajan pelkkää yksitoikkoista hiljaisuutta. Klubin jytke oli kuitenkin melkoisen mukavaa vaihtelua.

  Wilburgin lukiessa Mustanaamioita huoneessaan isä Carlos tuli taas rymistellen sisään. Isoäidille oli joskus tullut mieleen, että pojan pitäisi saada keskustella jonkun hengenmiehen kanssa. Asianomaisen mielestä se oli ajanhaaskausta. Lihavan, hieman alkoholisoituneen papin kanssa rupattelu ei tehnyt hänestä yhtään hurskaampaa. Tosin, heillä oli välillä kiinnostaviakin hetkiä, kun keskustelu kääntyi musiikkiin. Siinä Carlos nimittäin oli asiantuntuja. Hän ei kuitenkaan tuntunut ymmärtävän, miten tärkeää se oli Wilburgille.
  "Noh, oletko muistanut rukoilla?" kysyi isä Carlos viittoen. "Ahkerasti ja hartaasti" valehteli Wilburg. "Muistathan, että Jesse voi auttaa sinua selviämään arjesta paremmin. Tiedäthän, hän kohtasi elämänsä aikana monenmoista joukkoa, myös sellaisia, jotka eivät pystyneet liikuttamaan päätään, olivat kuuroja ja vähän ajatuksiltaankin hitaíta. Siis juuri sellaisia kuin sinä. Jesse osaa auttaa!"
  Nämä keskustelut menivät aina samalla tavalla. Carlos kehui Jessen ylivertaisuutta ja puhui kaikesta muusta erittäin tökerösti. Hänen käännytysyrityksensä eivät kuitenkaan olleet loppumassa ainakaan vähään aikaan. Siksi Wilburg oli tilannut netistä runsaasti hengellistä kirjallisuutta, jonka hän sitten väitti lukeneensa. Carlokselta sateli kiitoksia ja kehuja, eikä hän viipynyt sellaisina kertoina niin kauan.
  "Muista, että Mooseksen kirjoja kannattaa arvostaa, vaikkei sananmukainen seuraaminen olekaan järkevää. Mukana on paljon sellaista, mitä sinunkin kaltaisesi tumpelo osaa arvostaa. Ja suosikkielokuvassani Schindlerin listassakin..." löpisi Carlos. Hän aloitti monologinsa yleensä tapaamisen alkupuolella ja jaarittelua jatkui sitten vähintään parikymmentä minuuttia. Nyt isä alkoi selittää, miten Steven Spielbergkin on harras mies ja hän on selkeästi Tooransa lukenut. Tosin, Wilburgin täytyi ihmetellä, miten isä Carlos osasi ja jaksoi selittää tuon kaiken viittomakielellä. "Seuraatko minua, rakas lapsi?" tarkisti pappi ja otti taskumatistaan huikat. "Seuraan toki," Wilburg vastasi. "Mainiota. Mutta, toivottavasti tämäkin kerta on ollut opettavainen. Minun on mentävä nyt, on nimittäin paljon muitakin yksinäisiä elitistinuoria, jotka kaipaavat juttuseuraa."

  Seuraavana perjantaina Wilburg lähti taas kaupungille. Mutta tällä kertaa hänellä oli idea. Poika marssi tuttuun tyylin muuan klubin takaovelle ja koputti. Jaakko-niminen nuorehko mies tuli avaamaan. "No tervehdys, parahin Jaakko," Wilburg sanoi (se, että hän ei kuullut puhettaan, ei tarkoittanut, etteikö hän olisi sitä osannut.). "Minä haluaisin esittää pyynnön." Tämä määrätietoinen tyyli huvitti Jaakkoa, joten hän kuunteli. "Kun olen tuota bilemusiikkia jo aika pitkään kuunnellut, niin mietin, että jos voisin tulla joskus vain yhdeksi kerraksi DJ-vieraaksi. Siis ihan vaan siinä iltapäivällä." Jaakko tuumi, että pitäähän pikkuiselle antaa mahdollisuus, ja koska Jaakko myös vastasi kyseisestä klubista, näin kävikin. Wilburgin DJ-keikka oli kohtuullinen menestys. Itse asiassa ainoa syy, miksi häntä ei otettu töihin vakituisesti oli se, että häntä ei otettu vakavasti. Kun hän kuitenkin oli vasta 13.
  Kun Wilburg kuitenkin oli tienannut vähän rahaa, isoäiti alkoi arvostaa häntä enemmän. Tämä ymmärsi, että huolimatta tietyistä rajoitteistaan Wilburg pystyi elämään muuallakin kuin neljän seinän sisässä. Joskus hän jopa pääsi mukaan futista pelaamaan. Ja isä Carloskin alkoi puhua siitä, miten disco on osa Luojan suurta suunnitelmaa. Olihan se mukavampaa sellaista kuunnella kuin mollaamista. Ja itse asiassa Carlosin juominen alkoi muuttua hallitummaksi. Hänen kasvonsa eivät olleet enää yhtä pinkit eivätkä silmät harittaneet niin pahasti. Yhä hän kuitenkin kuuli pelkkää hiljaisuutta.

 "Kristillinen eurodisco taas on hieman marginaalinen, mutta silti huomionarvoinen tyylilaji." Carlosin saarna oli taas kiihkeimmillään. Hän kaivoi laukustaan pinkan vanhoja singlejä. "Suosittelen tutustumaan alkajaisiksi näihin teoksiin." Wilburgin ja Carlosin tuttavuus oli siirtynyt täysin uudelle tasolle. Nykyään he olivat Helsingin kovin DJ-kaksikko. Kaikki alkoi Jaakon klubilla tehdystä keikasta. Hipsterit kiinnittivät huomiota heliumääniseen pikkukaveriin. Kun tämä vielä kertoi, että ei kuule mitään, ja tuntee vanhan levyjä pyörittävän papin, oli menestysrespti valmis. Nykyään Wilburg sai nauttia koko ruumiissa tuntuvasta musiikista mielin määrin. Hiljaiset ajat olivat ohitse.

Paris, Texas

    

     Saksalainen Wim Wenders on tehnyt monia hienoja elokuvia:   niin Berliinin taivaan alla kuin dokumentit Pina ja Buena Vista Social Club ovat hänen ohjaamiaan. Ensinmainitun hän on myös kirjoittanut.

Ry Cooder taas on yksi jos ei kaupallisesti menestyneimpiä niin ainakin arvostetuimpia ja monipuolisimpia yhdysvaltalaismuusikoita, joka on soitellut kitaraa muun muuassa kyseisen  Buena Vista Social Clubin kanssa. Sekä Wendersin että Cooderin taiteellinen huippuhetki on Paris, Texas. Robert Mullerin kuvaus tuo välillä mieleen vanhat länkkärit tallentaen silti hahmojen herkät ja melankoliset tunteet. Visuaalisesti kaikki on erittäin hienon näköistä, eikä niin sanottua kasariestestiikkaa löydy lainkaan. Kaikki näyttelijät ovat osaavia ja hoitavat homman tyylikkäästi kotiin. 

  

  Alussa nuhjuinen mies harhailee autiomaassa ilman vettä. Jo tässä vaiheessa katsoja ymmärtää  elokuvan musiikkin luonteen. Ry Cooder näppäilee slide kitaraansa soittamatta mitään tiettyä kappaletta samalla kun mies kävelee löytämänsä junaradan vartta. Pian hänen veljensä Walt löytää hänet. Mies paljastuu Travisiksi (Harry Dean Stanton), jota hänen veljensä (Dean Stockwell) ei ole nähnyt neljään vuoteen. He lähtevät ajamaan Waltin kotiin Los Angelesiin. Matkan aikana Travis yrittää monta kertaa karata, epäonnistuen. Hän ei myöskään suostu puhumaan lainkaan, joten Walt alkaa tuskastua. Näiden vaiheiden jälkeen miehet saapuvat Waltille, jossa heitä odottavat tämän vaimo sekä Travisin pieni poika Hunter. Aluksi tämä suhtautuu kylmäkiskoisesti biologiseen isäänsä, mutta vähitellen he lähenevät. Sitten, eräänä päivänä, Travis lähtee autollaan etsimään vaimoaan Janea. Hän ottaa Hunterin mukaansa, ja siitä alkaa isän ja pojan road trip.

Paris, Texas on hidastempoinen ja rauhallinen olematta silti lainkaan tylsä. Elokuvan ääniraidalla kuuluu dialogin lisäksi vain satunnaista auton moottorin hurinaa pikkukaupungissa ja Cooderin maalailevaa kitaransoittoa. Wenders on ymmärtänyt, ettei jatkuva taustahäly ole hyväksi, joten pelkkää hiljaisuutta voi kuulla elokuvan merkittävimmissä kohtauksissa loppuosiossa. Kaiken kaikkiaan Paris, Texas on sen verran upea, että sitä voi kutsua yhdeksi hienoimmista elokuvista koskaan.

Yksi muslimin elämän peruspilareista on rukoilu. Useat rukoilevat viisi kertaa päivässä, toiset taas eivät koskaan. Rukoushetkien aikana pää painetaan Mekkaan päin. Monet muslimit käyvät moskeijassa, jossa imaami johtaa rukoushetkeä. Moskeijoissa voi tietysti käydä muulloinkin.
  Yksi rukoushetkistä tapahtuu auringonlaskun paikkeilla ja on nimeltään maghrib. Koska sitä on kiellettyä viettää täsmälleen auringon painuessa mailleen, hetkeä vietetään hieman etuajassa. Kuvan mies on saattanut jäädä maghribin jälkeen pohdiskelemaan. Moskeija on tyhjillään, muut kun ovat jo lähteneet koteihinsa illalliselle. Mies on kenties yksinasuva ja yksinäinen, joten hän haluaa keskittyä johonkin muuhun kuin masentavaan arkeensa. Tuokio Jumalan kanssa rauhoittaa häntä ja tekee muutenkin hyvää.
  Ilta-auringon lämmittäessä mukavasti selkää, kuullessaan pelkän hiljaisuuden, mieleen tulee positiivisia ajatuksia. Elämän suunnan muuttaminen on täysin mahdollista. Voin lopettaa päämäärättömän harhailun silloin kun haluan. Voin perustaa perheen, hankkia vakituisen työn. Tarvitsee vain ottaa itseään niskasta kiinni.
  Tietenkin on mahdollista, että mitään ei tapahdu, ja mies katuu passiivisuuttaan vasta kuolinvuoteellaan älytessään, että eihän tästä tullutkaan mitään. Sitten hän päästä vielä muutaman viimeisen kirosanan harmissaan ja potkaisee tyhjää. Papereihin kirjoitetaan kuolinsyyksi auto-onnettomuudessa tulleet vaivat, vaikka mies onkin ollut henkisesti kuollut lähes koko elämänsä, minkä hän itsekin älyää liian myöhään.
  Mutta joka tapauksessa, huolimatta sankarimme surullisesta kohtalosta, hänellä oli kaikki mahdollisuudet muutokseen. Ja sen ymmärtämiseen hän tarvitsi hiljaisuutta, ensin moskeijassa, sitten sairaalassa.

Tunti metsässä

Olin mökkeilemässä
ja sauna oli lämpiämässä
Aikaa kun oli tunnin verran
päätin taivaltaa mökkitontin ympäri kerran
Tontti oli kooltaan kuusi hehtaaria
siihen kuului jopa pieniä saaria
sekä niittyä ja kauniita aukeita
ja siihen liittyi paljon hetkiä haikeita


Siispä Kontiot pistin jalkaan
ja hyvät erävaatteet ylimalkaan
Kävelin rauhallista tahtia
ja ihailin luonnon mahtia
Istahdin joen rantaan
ja työnsin jalat santaan
Hyräilin Jackson Brownen laulua
jossa hän musiikillaan maalasi taulua
ja vielä kun löylyissä istuin illalla
muistin kun lauloin lintujen rinnalla

Buster Keaton ei ollut kovinkaan hiljainen

Hiljaisuus tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. 

  Jollekulle Kaisaniemen puisto on hiljainen paikka, vaikka liikenne sinne hieman kuuluukin ja usein siellä on myös kanssaihmisiä pelaamassa jalkapalloa. Toiselle Lapin erämaassa vaeltaminen on lepoa korville, siellä kun kuuluvat vain luonnon omat äänet. Kolmas nauttii siitä, kun saa olla omassa mökissään kaappikellon tasaisesti tikittäessä. Kirkossa voi käydä hiljentymässä, rauhoittumassa, mietiskelemässä ja rukoilemassa.

 

  Vaikka äänenvoimakkuuden taso olisi hyvinkin alhainen, tilanne ei välttämättä tunnu hiljaiseslta. Miettikäämme Buster Keatonin mykkäfilmejä (kun musiikinkin on vaimentanut)  tai vaikkapa oopperailtaa.

 Olet istunut paikallesi ja luet parhaillaan käsiohjelmaa. Valot himmenevät, puheensorina loppuu. Kapellimestari astuu lavalle aplodien saattelemana. Suosionosoituksen loppuvat, viulistit nostavat instrumenttinsa kaulansa tyvelle. Alkusoitto alkaa vasta sekuntien päästä. Kukaan ei puhu, edes kuiskaa tai yski. Silti sali ei ole hiljainen. Yleisö haluaa tietää, haaskaavatko he seuraavat neljä tuntia elämästään (esitettävä ooppera on Wagneria), muusikot eivät tiedä, miten hyvin ilta tulee menemään. Tekevätkö he virheitä? Alkaako Jaakko Kortekangasta yskittämään kesken avainkohdan?

 Noita sekunteja ei ainakaan minusta voi hiljaisiksi kutsua. Voisi siis sanoa, että levollinen tunnelma tasapainottaa pieniä ääniä, kun taas painostavuus ja levottomuus luovat melun tunnetta.

  

  Hiljaisuus ei ole pelkästään hyvä tai huono asia: on ihanaa nauttia siitä, kun ei ole kiire minnekkään, saa vain olla itsensä kanssa. Toisaalta, kun on yksin, myös negatiivisia asioita tulee mietittyä. Minäkin usein päädyn surkuttelemaan sitä, etten useinkaan tartu tilaisuuteen tai tee rohkeammin omia päätöksiä. Silti on tervettä välillä selvittää itselleen, missä tilanteessa ja elämänvaiheessa oikeasti on. Sanoisin jopa, että jos ei omia ajatuksiaan kestä, niin pitäisi huolestua.

 Hiljaisuudessa on oikeastaan toinenkin hyvä puoli. Oheiseen piirrokseen voisi liittyä seuraavanlainen tarina: perheenäiti yrittää kutoa, kun lapset möykkäävät. Siitä ei tietenkään tule mitään, silmukoiden laskeminen kun ei onnistu ilman hiljaisuutta. 
 Äiti käskee lastensa vaieta, koska muuten hän ei voi keskittyä. Samankaltainen tilanne on varmasti meille kaikille tuttu. Hiljaisuus on miellyttävintä taustamusiikkia. 
 Haluatte mahdollisesti tietää, mikä minua niin kiinnostaa sanassa hiljaisuus. Pidän sen moniselitteisyydestä ja sen merkitykset ovat enimmäkseen positiivisia. Yritän seuraavien kuukausien aikana avata sanaa, niin, että blogin seuraaja olisi tulevaisuudessa edes vähän viisaampi siltä osin. Toivon, että tuotan teille oivaltavia elämyksiä tai herätän edes pienoisia ajatuksia.