Muumipappa ja meri hieman erilainen muumikirja. Se on verraten ankea ja synkeä. Se on varsin hidastempoinen ja sisältää paljon hahmojen oleilua omissa oloissaan ja mietteissään. Aurinko ei paista jatkuvasti, kaikilla on pää painuksissa, ainakin silloin tällöin.
Muumipappa tuntee itsensä tarpeettomaksi. Muut eivät arvosta häntä ja hänen itsetuntonsa on pohjamudissa. Siksi muumiperhe muuttaa ulkosaaristoon vanhaan majakkaan. Siellä he yrittävät sopeutua uudenlaiseen elämään, mutta Pikku Myy on ainoa, jolta se sujuu edes joten kuten.
Kaikki kaipaavat turvallisuuden tunnetta. Muumipeikko yrittää löytää sitä kauneudesta. Hän tapaa meressä asuvia hevosia, jotka ensin vaikuttavat kilteiltä ja ihanilta, mutta myöhemmin paljastuvat ilkeiksi ja välinpitämättömiksi. Muumipeikko on murtunut, mutta saa lohtua yllättävältä taholta: Muumeja saarelle seurannut Mörkö paljastuu tunteikkaaksi ja hyväntahtoiseksi vaikkakin erittäin yksinäiseksi olioksi, ja Muumipeikko ystävystyy hänen kanssaan. Hän alkaa arvostaa myös vaikeammin huomattavaa kauneutta:
"Valo oli pelästyttänyt hereille kaikki varjot ja ne räpyttelivät unenpöpperössä ympärillä, kun hän kohotti lyhtyä. Monia varjoja, monia eriskummallisia muotoja ja hahmoja, jotka lennähtivät ylös ja tanssivat hänen edessään pitkin seiniä. Se oli niin kaunista, ettei sitä voinut pelätä."
 |
| Tove Jansson on tehnyt kirjaansa kuvituksen omin käsin |
Kirjassa tärkeää on Muumipapan muuttuminen. Alussa hän yrittää olla hyvä perheenisä, mutta ei onnistu erityisen hyvin. Muuttaessaan saarelle hän yrittää saada itselleen tärkeän olon yrittämällä saada majakkaan valon, kalastamalla perheelle ravintoa ja tekemällä tutkimuksia merestä. Kaikessa hän kohtaa vastoinkäymisiä.
"Isä lysähti jälleen. Tämä verkkojuttu heti majakkavalokurjuuden jälkeen, se oli jo epäoikeudenmukaista. Täällä sitä rehki ja rehki ja kaikki vain ikään kuin liukui käsistä. Muuttui toisenlaiskeksi..."
Hänelle tuottaa ahdistusta myös meren ennustamattomuus ja epävakaus. Hän haluaa löytää merestä säännöllisyyttä ja järkeä, jotta elämä saarella muistuttaisi edes vähän enemmän heidän entistä, ennustettavaa ja turvallista elämäänsä. Meressä ei kuitenkaan ole helposti löydettävää logiikkaa, joten Muumipappa lopettaa yrittämisen. Silloin hän ymmärtää, että meri on elävä mutta siinä juuri on sen hienous.
"Muumipappa tuli tyrskyjen luo ja pysähtyi rantatöyräälle. Siellä vaelsi hänen merensä aalto allolta ohitse sähisevänä ja ylimielisenä, rauhallisena ja rajuna. Isä pyyhkäisi pois kaikki mietteensä, hän vain eli kokonaan, hännänhuipusta korviin saakka."
Jotkut teistä ovat mahdollisesti lukeneet Muumipappa ja meren. Mietitte ehkä, että miten se oikein liittyy hiljaisuuteen. Tämä saattaa olla yksilöllinen asia, mutta itse koen, että kyseinen kirja on hyvin hiljainen, lukuunottamatta viimeistä pariakymmentä sivua. Hahmojen tuumaillessa toimettomuuttaan ja alemmuuskompleksejaan he sulkevat itsensä pois muusta maailmasta ja sen möykästä. Jos säveltäisin ääniraidan kirjalle, suurin osa siitä olisi vain meren rauhallista kuohuntaa. Välillä muumin keksiessä vaikkapa uuden harrastuksen tämä hiljaisuus rikkoutuu, mutta pian palataan taas tavalliseen menoon, hiljaiseen yksinäisyyteen.
