Milesiakin itkettää.



Jos olisin hieman itkeväisempi ihminen, poskeani pitkin voisi nyt vieriä pieni kyynel. Tämä nimittäin on viimeinen postaukseni.

  Suurin osa tähän blogiin liityvistä muistoista on ollut hyviä. Paineita en ole suuremmaksi määrin joutunut ottamaan, vaikka tekstin onkin aina välillä saanut vasta viime tinkaan valmiiksi. Syynä tekemisen helppouteen oli se, että kaikkea vähänkin hiljaisuuteen liittyvää on alkanut miettiä mahdollisena postauksen aiheena.

  Vaikkei minulla olekaan mitään "olen nyt parempi ihminen ja kirjoittaja"-fiilista, muutosta lienee silti tapahtunut (ainakin viimeksimainitussa). Minun on nimittäin vaikea katsoa itseäni peilistä, kun olen katsonut ensimmäisiä postauksiani. Niissä kun on niin paljon irrallisia lauseita, tökeröjä ilmauksia ynnä muuta tekstin laatua alentavia tekijöitä. Kun niitä vertailee viimeisimpiin postauksiini, ero on valtaisa. Uusissakin on toki puutteita. 

  Sana hiljaisuus ei käsissäni saanut täysin uusia merkityksiä, mutta kyllä se hieman laajeni. Monissa postauksissa yhteys sanan ja tekstin välillä ei ollut itsestäänselvä, mikä tietenkin on tässä tapauksessa hyvä asia. Sanan pohdintaa olisi voinut olla enemmänkin, mutta nykyiselläkin määrällä käsitykseni hiljaisuudesta muuttui.

  En ole missään nimessä pettynyt päättötyöhöni, vaikkei se useitakaan mieltä ylentäviä hetkiä tarjonnut. Sen tekeminen oli opettavaista ja hauskaa.

  Toverit, muistakaa hiljentyä!